Jahas jahas, taas on vaikeuksia miettiä, mistäköhän sitä taas aloittaisi. Jos edes jotenkin loogisessa järjestyksessä saisin kaiken oleellisen kerrottua.

Alotetaan nyt vaikkapa ihan siitä, miten hienosti Siiri on sopeutunut kaupunkilaiskoiran elämään. (Huomasin juuri, että edellisen kirjoituksen aikaan S ei ollut vielä edes muuttanut..)
Eli nyt ollaan kaikki neljä naista (äitini, minä, Siiri ja Nöpö-kani) asetuttu asumaan Hyvinkäälle. Aluksi meinasi epätoivo iskeä Siirin kanssa, kun kaikki pelotti. Jälkiviisaana sitä voi tietysti miettiä, että tottakai se kaikki pelotti Siiriä. Silloin sitä vaan ajatteli, että eihän tästä mitään tule.
Eli yleensä ensimmäinen ongelma kohdattiin jo rappukäytävään tulon kanssa. Siiri pisti jarrut päälle, mitä siinä sitten tekemään kun ~30kiloinen koira pistää jarrut päälle ja on kuin löysä makaroni.
Silloin kun koira suostui omilla tassuillaan kävelemään sisään niin seuraava ongelma olikin rappuset. Aluksi ne vielä menivät pienellä maanittelulla, mutta eräskin kerta äidin kanssa siirrettiin koiran tassut yksitellen rappusille.. Ja hissin kanssahan oli se ongelma, että hissiin pääsemiseksi koiran olisi pitänyt kävellä suht liukkaalla lattialla, joten rappuset olivat siinä tilanteessa se pienempi paha.
Sisälle, aina taistelun jälkeen, kun päästiin niin alussa ongelma Siirille oli taas paljaat lattiat. Tiedä sitten, mistä johtui (lattia ei ole edes liukas) kun koira niitä varoi.
Keittiöön ei tullut ollenkaan, alussa ruoka- ja vesikippoteline olikin olohuoneen puolella.

Mutta sitten, kaikesta siitä epätoivosta huolimatta, tapahtui jotain. Äitini sanoi yhtenäpäivänä, että S kulkee paremmin alaovesta ja sieltä hissillä ylös. No, tätä olin kyllä kokeillut, mutta ei se mun kanssa kulkenut sieltä kyllä yhtään hyvin. Jossain vaiheessa päästiin sitten kuitenki niin, että otin reilusti Siirin etutassujen takaa kiinni ja nostin etupään sisälle. Välillä sai hartiavoimin tehdä töitä, kun koira pisti kunnolla hanttiin. Mitään traumoja tästä ei syntynyt herkälle noutajalle, päinvastoin, koira huomasi, että ei se ilkeäkamala lattia syökään pientä noutajaa. Nyt jo mennään alaovesta kun vanhat tekijät, yläovesta tuleminen on kammottavaa edelleen.
Myös asuntomme paljaat lattiat ovat jo tuttua kauraa tälle hienolle tytölle, samoin keittiöönkin tullaan jo. Eli iso muutos on tapahtunut.

Jatketaan vaikka sitten terveysjutuilla, joista sitten lopulta päästään itse asiaan (otsikkoon liittyen).
Siiriä vaivaa taas ne surullisenkuuluisat korvat. Eli joku mättää nyt jossain, kun kokoajan saa olla jotain droppia tunkemassa koiralle kun tulehdus toisensa perään tulee. No nyt tapahtuu totaalinen ruokavalion muutos ja Siiri siirtyy teollisesta nappulasta kokonaan pois ja kotiruokaan. Toivotaan nyt, että se auttaa. Alkaa keinot kohta loppua, kun homeopaattiset valmisteetkaan eivät enää kunnolla tehonneet. Ilman mitään antibioottisia juttuja olisi siis koitettava pärjätä. Nyt korvat alkavat kai rauhoittua.

Siirillä on myös juoksut päällä ja siitä onkin helppo samaan hengenvetoon yksinkertaisesti todeta, että Siiriä ei tulla astuttamaan. Ollenkaan, ikinä. Emällä on, ikävä kyllä, todettu kaihi, joten luonnollisestikaan Siiri ei jatka sukua. Sijoitussopimus näinollen puretaan ja Siiri siirtyy minun omistukseen.
Haikea olo tietysti jollain tasolla, mutta ei auta itku markkinoilla. Aina ei kaikki mene niinkuin elokuvissa, elämä on. :)
Kaikenkaikkiaan tämä koko sijoitusprosessi oli kyllä aivan upea kokemus. Jo se, että se pentueen lupaavin yksilö sijoitettiin meille, oli jo sinänsä hieno asia. :) Haluankin nyt näin blogin(kin) kautta kiittää Tiinaa hyvin sujuneesta yhteistyöstä ja ennenkaikkea tästä hienosta mahdollisuudesta, KIITOS! =)

Mitä siihen enää lisäämään. :)